Silti enää ei tunnu hyvältä. Pomo varasi juuri asunnon Kalastamasta ja kehuu kuinka paljon aikaa ja rahaa aikoo säästää asumalla keskustassa. Pomon uusi kämppä on kallis, paljon kalliimpi kuin mihin myyntipäälliköllä on varaa, ja sen arvo todennäköisesti vain kasvaa. Myyntipäällikön talo oli sekin kallis ostaa, mutta kaipaisi peruskorjausta eikä lainaa uskalla ottaa enempää. Varsinkaan kun Lintuvaaran vetovoima ei tunnu kasvavan. Kaikki haluavat nykyisin kerrostaloon radan varteen. Koko asian ajatteleminen tekee voimattomaksi.

Lisäksi vaimo ja lapset ovat myös saaneet jonkinlaisen viherherätyksen. Iltapäiväruuhkassa kärvistellessään myyntipäällikkömme alkaa jo valmistautuu keskusteluun, jonka lapset aloittavat nykyisin säännöllisesti:

”Isä, tiedätsä, miten paljon yksityisautot rasittaa maapalloa?”

”Niinpä niin, mutta lehmä saastuttaa enemmän kuin auto.”

”Isä, mä oon vegaani!”

Tai:

”Isä, mää oon miettiny, et kun mun tanssikoulu kerran on keskustassa ja mä aion pyrkiä Torkkelin lukioon, niin eiks meidän olis paljon fiksumpaa asua Helsingissä, kun täällä metässä. Sitä paitsi täällä on tylsää.”

”Se tarkoittais, että meidän asunto olisi kolmanneksen siitä, mikä meillä on nyt. Sun pitäis asua sisartesi kanssa samassa huoneessa.”

”Isä, eiks sulla ookkaan hyvä työ?”

Miten helvetissä tässä näin kävi? Hän luuli tehneensä kaiken oikein mutta nyt kaikki on kääntynyt ylösalaisin. Vihreä kupla alkaa ottaa päähän päivä päivältä enemmän. Ei oikea elämä ole sitä, että pyöräillään sata metriä lähikauppaan ostamaan kvinoaa. Todellisuus on sitä, että herätään lumitöihin kuudelta, jotta saa auton Länsiväylälle ennen ruuhkaa. Jotta pääsee saatana töihin. Jotkut täällä vielä tekevät töitä!

Elämäntavat ja niihin liittyvät sosiaaliset arvostukset muuttuvat ensin salakavalan hitaasti, sitten ryminällä. Tupakointi ja tukeva syöminen olivat joskus tyylin ja menestyksen merkki, mutta nyt ne ovat ruttoa. Tilava omakotitalo betonivyöhykkeen ulkopuolella ja pari autoa olivat vielä hetki sitten onnistumisen symboleja, mutta nyt niistä on tulossa häpeän aihe.

Yhtäkkiä vihreä elämäntapa – toki kaikilla mukavuuksilla – on nouseva normi, jonka mukaan valveutuneet elävät, kaupungit kehittyvät ja sijoittajat sijoittavat. Tiivistä asumista radan varsiin, autot pois keskustoista, pyöräteitä kaikkialla, niin ja kvinoaa, paljon kvinoaa.

Koska vihreys ilmestyi keskusteluun söpöjen aktivistien kautta, on vaikea nähdä ja hyväksyä, että siitä on tullut uutta elitismiä. Avensis-mies, jolla ei ole varaa vihreyteen ymmärtää tämän, samoin rakennusliikkeet, jotka tekevät laatua vain kaupunkikeskustoihin ja muualle halvinta mahdollista. Mutta ymmärtävätkö sen kaavoittajat ja liikennesuunnittelijat, jotka kuvittelevat että radanvarsia riittää kaikille? Entä sähköauto- ja fillarifanaatikot? Entä ne, joiden aamuinen luomusoijamaitolatte maksaa saman verran kuin toisten koko päivän ruokakulut?

En lainkaan vastusta vihreitä arvoja ja elämäntapaa. Minä pidän niistä: laadukas pieni asunto on fiksu, auto on Suomessa sietämättömän kallis, terveellisen ruoan pitäisi olla perusoikeus. Vastustan sitä, että vihreydestä on tullut parempien ihmisten juhla, joka lisää yhteiskunnallisia jännitteitä. Maa jakautuu hyvinvoiviin vihreisiin ja luusereihin perussuomalaisiin. Molemmat ovat kyvyttömiä näkemään elämisen haasteita toistensa näkökulmasta.

15 vuoden kuuttua suur-Helsingin alueella asuu 1,5 miljoonaa ihmistä. Kaikille ei riitä kämppiä eteläisestä kantakaupungista tai radanvarresta. Jos kaavoittamisen, rakentamisen ja liikennesuunnittelun fokus on vain korkeissa rakennuksissa ja raiteissa, Helsinkiä kehitetään vain ihmisille, joilla on varaa yli 8000 euroa neliöltä  maksavaan asumiseen. Aika monella ei ole.

Helsingin kehitys sakkaa, jos emme kykene tuottamaan asiallisen hintaista vihreää asumista. Eikä kysymys ole vain talouden pyöristä, jotka tarvitsevat monipuolista työvoimaa, vaan yhteiskuntarauhasta. Tulevaisuus, jossa Kehä I:ltä alkaa getto, jossa sinnitellään nyrkki taskussa ja vihataan vihreää elämäntapaa, johon itsellä ei ole varaa, ei ole kenenkään etu.

Pasilassa, Kontulassa, Myllypurossa ja Mellunkylässä haaste ei ole ollenkaan mahdoton. Ne sijaitsevat radan varressa ja niitä kunnostetaan jo nyt. Esimerkiksi Kontula voisi hyvinkin olla vastaus Avensis-miehemme ahdistukseen. Se ei kuulosta hohdokkaalta ja siksi hinnat ovat kohtuullisia. Vielä. Metroyhteys Helsingin keskustaan ja alueella tehdyt mittavat kunnostustyöt petaavat sille vahvaa tulevaisuutta vihertyvässä Helsingissä. Ajan mittaan Kontulasta tulee uusi Kivenlahti, entinen läävä, joka muuttuu arvostetuksi osoitteeksi.

Konalassa, Kaarelassa ja Lintuvaarassa on sen sijaan jo vaikeampaa ratkaista kysymys ekologisuudesta. Sielläkin vanha rakennuskanta voidaan uudistaa tai uusia, mutta onko yhteiskunnalla rohkeutta tehdä sellaisia joukkoliikenneratkaisuja, jotka tukevat investointeja näille alueille? Tässä on sekä bisnesmahdollisuus että kaupunkisuunnittelun haaste: mitä tehdä, että myyntipäällikön ei tarvitse tuntea häpeää asumisestaan?

Se, joka ratkaisee rapistuvien raiteettomien lähiöiden kysymyksen ja pelastaa Avensis-miesten itsetunnon, tekee hyvän tilin ja purkaa samalla yhteiskunnallisen pommin. Sitä odotellessa myyntipäällikkömme kannattaa pistää Lintuvaaran-kämppänsä myyntiin ja muuttaa Kontulaan.

 

JUSSI KARPPINEN

Kahdeksas päivä Oy:n toimitusjohtaja. Hän ajaa työsuhdeautolla ja häpeää sitä, ettei vaihtanut sähköautoon edellisen leasing-sopimuksen umpeuduttua.

Tilaa Kasipallo suoraan sähköpostiisi TÄSTÄ!
Uusi blogi kirjoitus ilmestyy kerran kuukaudessa.

Lue lisää Kasipallo-blogin kirjoituksia.

Ota yhteyttä

Kahdeksas päivä Oy
Metsänneidonkuja 12, 02130 Espoo
info@kahdeksas.fi
Lähetä viesti, niin olemme sinuun yhteydessä pikimmiten

Tätä katsoneet katsoivat myös näitä

Kesäkurpitsa-hernekeitto
3H+K Artikkeli
Sinustako menestyvä kiinteistönvälittäjä?
Blogikirjoitus
Kolme huonetta ja taiteilija
3H+K Artikkeli